Olen viettänyt nyt kaksi yötä yksin kotona. Tämä on helvettiä, jos suoraan sanotaan. Taas näitä kertoja, kun ehtii nauttia toisesta monta yötä, aamua ja päivää yhtä soittoa ja sitten yhtäkkiä taas koti on tyhjä ja hiljainen. Ja tämä on myös niitä kertoja, ettei ole vielä tietoa milloin nähdään. Mieheni tekee tuplareissun, saa varmaan ensi viikolla tietää milloin pääsee toiselta reissulta kotiin.

Nämä kaksi päivää ovat olleet sekavia. Pää on täynnä hullua kaipuuta ja ajatuksia siitä, miksi tätä kestää. Kuinka voi samaan aikaan olla niin eri syistä niin hirveä olo. Tiedän tämän taas pian helpottavan, arki ja rutiinit iskevät, mutta ei se tieto paljoa lohduta. Yleensä vaihdan heti miehen lähdettyä lakanat, hänen ihana tuoksunsa on voimakas ja se säilyy pitkään, ajaen minut hitaasti hulluksi jos jään nuuhkimaan tyynyjä. Nyt en tehnyt niin, en tiedä miksi.

Tämän päiväkirjan kirjoittamisen piti olla terapiaa, mutta nyt tuntuu siltä, että en saa mistään kiinni. Yritän keskittyä, mutta tuntuu kuin aikaa ja tapahtumia ennen edellistä viikkoa ei olisikaan, kaikki pyörii nyt vain niissä tuoreissa ja koko ajan kipeytyvissä muistoissa.

Mieheni toi tuliaisiksi ihanan kultaisen riipuksen, juuri sellaisen, jota olen pidemmän aikaa ihaillut satunnaisesti kulkiessamme kaupungilla. En ymmärrä miten hän muistaa kaikki ne pienimmätkin asiat. Ehkä minä kestän tätä kaikkea juuri sen takia - mieheni on sen arvoinen.

Aluksi, kun mieheni toi koruja tuliaiksi matkoiltaan, olin epäluuloinen. Kaikki ystävättäreni kertoivat aina, kuinka miehet tuovat kalliita lahjoja tehtyään pahoja - olihan se klassinen ajatus. Meillä kuitenkin oli Sopimuksemme ja kun ajan myötä huomasin miten hyvin se toimi, epäilykseni kaikkosivat ja annoin korujen tehdä tarkoituksensa - hemmotella minua.

Kirjoitan pian lisää.

Mieheni ilmoitti olevansa kotona tänä iltana ja viipyvänsä yli juhannuksen, joten ikävä kyllä en aikomuksistani huolimatta taida kyetä tällä viikolla kirjoittamaan. Tämän laatuajan pyhitän vain miehelleni. 

Ensimmäinen kerta, kun tapasin toista miestä tarkoituksellisesti, oli aivan hirvittävä. Se tapahtui silloin, kun mieheni oli ollut jo kuukauden putkeen merillä, ja hän ilmoitti, että joutuisi olemaan vielä ylimääräiset kaksi viikkoa poissa konevian vuoksi. Sellaista sattui usein, mutta me olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin vieraaseen kaupunginosaan ja tunsin olevani eksyksissä.

Mies, jonka tapasin, oli jo entuudestaan tuttu. Olemme tavanneet satunnaisesti muutaman kerran ja tiesin hänen sen verran, että minulla oli hänen puhelinnumeronsa. Joka kerta kun hän tapasi, vaistosin voimakasta flirttailua hänen osaltaan. Minua on kehuttu usein kauniiksi, mutta olen auttamattoman kömpelö. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mieheni mielestä se lisää viehätystäni, mutta itseäni se rasittaa. Haluaisin olla sulavaliikkeinen, ja antaa itsestäni samanlaisen rauhallisen ja hillityn kuvan kuin muut naistuttavani.

Tapaamisemme oli oikeastaan hyvin paljon tilanteen varassa. Minä en olisi koskaan tehnyt aloitetta, enkä usko, että olisin normaalissa tilanteessa edes vastannut miehen lähettämään viestiin. Se oli yksinkertainen viesti, mies kyseli kuulumisiani. Olotilani ollessa se mikä se oli, vastasin totuudenmukaisesti, että ei kovin kehuttava. Muistan hänen soittaneen hyvin pian sen jälkeen. Juttelimme yli tunnin puhelimessa, miehen ääni oli miellyttävä ja rauhallinen. Hän kuunteli minua, mutta ei ollut kuitenkaan pelkästään hiljaa. Juttelimme kaikesta satunnaisesti, mikä mieleemme tuli. Kun huomasimme aikaa kuluneen, sovimme tapaavamme kahvin merkeissä vielä samana iltana.

Olin hermostunut, mutta en laittautunut iltaa varten. Ajatukseni hämmensivät minua - minähän oikein odotin sitä tapaamista! Ihastukseksi sitä en sanoisi, mutta jokin kyllä selvästi kipristeli vatsanpohjassa ja aiheutti levottomuutta. Ei se ole koskaan ollut mitään siihen verrattuna, kun menen satamaan miestäni vastaan, kun näen hänet tummat pitkät hiuksensa ja leveän hymynsä. Silloin vatsanpohjassani muljahtelee sellaisella tavalla, että tietää olevansa rakastunut.

En muista millainen kuppila oli, mutta muistan sen tunnelman. Lämmin, savuinen ja tumma. En halunnut mennä mihinkään tuttuun paikkaan, vaikka eihän tilanteessa ollut mitään hävettävää. Heti kun tapasin mieheen, levottomuuteni katosi ja pian juttelimme aivan samalla tavalla kuin puhelimessa. Tilanne oli kuitenkin kasvotusten aivan erilainen. Hymyilimme ja nauroimme paljon, istuimme sohvalla vierekkäin, emme aivan intiimillä etäisyydellä, mutta vierekkäin yhtä lailla. Muutaman kerran keskustelun lomassa kosketimme toisiamme. Käsivartta, polvea, leuankärkeä, sormia.

Istuimme paikan sulkemisaikaan, monta tuntia oli kulunut nopeasti. Mies pyysi, saisiko tulla käymään luonani. En halunnut sitä, ja mies ymmärsi. Hän tiesi avioliitostani ja siitä, että mieheni oli paljon poissa. He eivät olleet koskaan nähneet, ainakaan tietoisesti. En puhunut illan aikana hänelle miehestäni, eikä hänkään kysynyt. Kai sen vain tiesi.

Mies saattoi minut kotiovelle asti ja antoi suudelman poskelle. Kiitin häntä hyvästä seurasta ja katselin kuistilta, kuinka hänen autonsa takavalot katosivat pikkuhiljaa. Nukuin sinä yönä paremmin kuin moneen yöhön. Tapasin miestä tulevaisuudessa uudestaan.

Kirjoitan pian lisää.

Päätin aloittaa blogin kirjoittamisen, koska on niin paljon sanottavaa, mutta niin vähän ihmisiä keille puhua. Yritän päivittää tätä mahdollisimman usein, koska ajatuksia riittää. Blogini käsittelee lähinnä nykytilannettani ihmissuhteeni/ihmissuhteideni saralla. Toivoisin, että voisin puhua vain yhdestä miehestä, Elämäni Suuresta Rakkaudesta, mutta elämä ei ikävä kyllä ole niin mustavalkoinen.

Meillä on Sopimus. Mieheni on merimies ja hän on työnsä takia poissa hyvin paljon, ja näemmä epäsäännöllisesti. Välillä saattaa olla kuukausia, joiden aikana olemme yhdessä vain muutaman kerran (välillä emme sitäkään), joskus on onnellisia kuukausia, joiden aikana hän on kotona melkein joka viikonloppu. Tuskallisinta on jos saamme olla yhdessä pidempiä aikoja, viikon tai kaksi. Sen jälkeen eroaminen pitkäksi ajaksi on aivan kamalaa aluksi. Yleensä tiedän mieheni aikataulut sen verran, että tiedän suunnilleen koska taas näemme, mutta aina voi sattua kaikenlaisia yllätyksiä.

Sopimus on se, että poissaollessamme saamme nähdä muita ihmisiä ja olla heidän kanssaan. Se sopii minulle hyvin, tiedän mieheni olevan riippuvainen naisen läheisyydestä, tiedän voivani luottaa häneen ehkäisyn ja muun suhteen, ja tiedän, ettei hän koskaan jätä minua. Voisi sanoa hänen vain olevan synnynnäinen casanova. Minä olen hänen ensimmäinen ja ainoa Naisensa, ja kun olemme yhdessä, on olemassa vain minä.

Aluksi ajattelin, että minä en halua nähdä muita ihmisiä. Että minä voin odottaa, en tarvitse muita kuin mieheni. Mutta hänen laillaan myös minä taidan olla läheisyysriippuvainen ja mieli muuttuu ihmeellisesti, kun yksinäisyys hiipii pahimpina hetkinä ajatuksiin. Enemmän minä taidan tätä kuitenkin tehdä seuran, läheisyyden ja sosiaalisen yhdessäolon vuoksi, kuin pelkästään seksin. Olen maannut muidenkin miesten kanssa, mutta heidän kanssaan en ole koskaan saanut orgasmia, vaikka se ihanaa onkin ollut. Vain omalla miehelläni on minuun sellainen vaikutus.

Kirjoitan pian lisää.