Olen viettänyt nyt kaksi yötä yksin kotona. Tämä on helvettiä, jos suoraan sanotaan. Taas näitä kertoja, kun ehtii nauttia toisesta monta yötä, aamua ja päivää yhtä soittoa ja sitten yhtäkkiä taas koti on tyhjä ja hiljainen. Ja tämä on myös niitä kertoja, ettei ole vielä tietoa milloin nähdään. Mieheni tekee tuplareissun, saa varmaan ensi viikolla tietää milloin pääsee toiselta reissulta kotiin.

Nämä kaksi päivää ovat olleet sekavia. Pää on täynnä hullua kaipuuta ja ajatuksia siitä, miksi tätä kestää. Kuinka voi samaan aikaan olla niin eri syistä niin hirveä olo. Tiedän tämän taas pian helpottavan, arki ja rutiinit iskevät, mutta ei se tieto paljoa lohduta. Yleensä vaihdan heti miehen lähdettyä lakanat, hänen ihana tuoksunsa on voimakas ja se säilyy pitkään, ajaen minut hitaasti hulluksi jos jään nuuhkimaan tyynyjä. Nyt en tehnyt niin, en tiedä miksi.

Tämän päiväkirjan kirjoittamisen piti olla terapiaa, mutta nyt tuntuu siltä, että en saa mistään kiinni. Yritän keskittyä, mutta tuntuu kuin aikaa ja tapahtumia ennen edellistä viikkoa ei olisikaan, kaikki pyörii nyt vain niissä tuoreissa ja koko ajan kipeytyvissä muistoissa.

Mieheni toi tuliaisiksi ihanan kultaisen riipuksen, juuri sellaisen, jota olen pidemmän aikaa ihaillut satunnaisesti kulkiessamme kaupungilla. En ymmärrä miten hän muistaa kaikki ne pienimmätkin asiat. Ehkä minä kestän tätä kaikkea juuri sen takia - mieheni on sen arvoinen.

Aluksi, kun mieheni toi koruja tuliaiksi matkoiltaan, olin epäluuloinen. Kaikki ystävättäreni kertoivat aina, kuinka miehet tuovat kalliita lahjoja tehtyään pahoja - olihan se klassinen ajatus. Meillä kuitenkin oli Sopimuksemme ja kun ajan myötä huomasin miten hyvin se toimi, epäilykseni kaikkosivat ja annoin korujen tehdä tarkoituksensa - hemmotella minua.

Kirjoitan pian lisää.